#My heart is beating like a jungle drum

Sunnuntaina 26.11.2016 jylhät vuoristomaisemat muuttuivat kosteisiin rämeikköihin sekä vihertäviin viidakkoihin. Suuntana oli Cuyabenon luonnonpuisto ja siellä sijaitseva sademetsä!

img_6411

Ihan itsenäisesti emme tällä kertaa lähteneet viidakkoon seikkailemaan, vaan nappasimme neljän päivän valmispaketin paikalliselta matkatoimistolta: kolme päivää ja neljä yötä viidakossa kustansi ruokailuineen semmoiset 300€ per nenukki.
Näkövinkkeliä muuttamalla summa tuntui enemmänkin hyvältä sijoitukselta, sillä suurin osa niistä roposista turvaavat sademetsän tulevaisuutta. Niin kauan kuin tätä ekoturismia on, niin kauan on myös metsiä. Muuten tulee Kiina tai muu valtio, joka raivaa kaiken pois öljyteollisuuden tieltä. Että menkää ihmiset ja kokekaa se viidakko! (Plus ruokaakin riittää ihan kiitettävästi).

Bussimatka Quitosta viidakkoon kesti noin 7h ja paikan päällä matka jatkui parin tunnin verran toisella bussilla yhä syvemmälle viidakon uumeniin. Sitten olikin vuorossa parin tunnin mittainen veneretki jokivarsia pitkin kohti määränpäätämme, Siona Lodgea. Matka-aika yhteensä noin 18h (riippumattopäiväunet taukopaikalla mukaanlukien). Ja siellä sitä sitten vihdoin oltiinkin. Viidakossa.

Matkan teko on useimmiten vähintäänkin yhdenvertainen kokemus itse määränpään kanssa. Erityisesti tällä reissulla. Bussimatka Ecuadorin läpi väläyttää hyvin maan moninaisuutta alati muuttuvine maisemineen, aina andeista metsikköön ja maatalouteen, kun taas jokea pitkin liplatellessa pääsi rauhassa keskittymään sademetsän tarjoamiin ääni- sekä tuoksuelämyksiin. Että eipä ollut ainakaan tylsimmästä päästä se matka ei.

Ekoturismista huolimatta viidakkomajoitukset ovat rauhan tyyssijoja. Ainakin Siona Lodgessa.
Tämä viidakkobungalowi kylpee vuorokauden läpi ympärillä vallitsevan viidakon äänissä, eikä maisemiakaan ole hallitsemassa muut kuin miljoonat eri kasvi- ja eliöyhdyskunnat. Oppaat taas tuntuvat osaavansa asiansa erinomaisesti ja kaikki eläminen tehdään luontoa sekä sen rauhaa kunnioittaen. Niin kuin sen pitäisi aina mennäkin.

Vaikka Amazoniin virtaa jos minkäsortin kädellistä pitkin vuotta, niin eläimet pysyvät vielä ainakin toistaiseksi kaukana omalla reviirillään. Bungalowin riippumatosta voit siis nähdä esimerkiksi apinoita keikkumassa vieressä pojottavan puun latvassa, mutta ihmisasutuksen lähelle ne eivät kuitenkaan edes banaanien perässä tule.  Yleisesti ottaen kaikki eläinbongaukset tehdään aina hyvän etäisyyden päässä, jotta luonnon rauha säilyisi rikkomattomana.

 

Retkemme sademetsään piti sisällään kokemuksia kaikissa viidakon väreissä: samoilimme pitkin poikin metsikköä päivin ja öin, polskimme kaimaanien ja anakondien keskellä, jututimme shamaania sekä bongailimme kaikkea viidakkoon kätkeytyvää aina linnuista ja hyönteisistä kasveihin. Pääsimme jopa katsekontaktiin niin vauva-anakondan kuin kaimaanien kanssa, unohtamatta tietenkään skorpioneja tai tarantelloja.
Myönnettäköön, että välillä tunsimme olevamme osa Kummelien lintubongari-sketsiä, kun oppaamme näki kilometrien päässä sijaitsevan puun onkalossa esimerkiksi pienen pienen tikan poikasen. Jaa, että mekö ei muka huomata sitä? 😀

Näin öttiäskammoisena on huikeaa huomata, kuinka salakavalasti sitä ihminen sopeutuukaan eri eliölajeihin. Afrikassa torakat lunastivat hyvin nopeasti roolin kämppäkavereinamme, kun taas viidakossa jaoimme majapaikan jos minkäsortin myrkkysammakoiden ja tuhatjalkaisten kanssa. Bungalowin alla majaileva, käden ko koinen tarantellakin teki lähinnä mieli kutsui mukaan illallispöytään. Matkailu avartaa. 😀

Viidakkoseikkailuun sisältyi myös paikallisessa kyläyhteisössä vierailu, jossa pääsimme näkemään ja kokemaan alkuperäisheimojen elämää.
Tai noh.. sitä mitä siitä vielä on jäljellä.
Mielikuvamme alkukantaisheimojen kyläyhteisöstä eivät ihan kohdanneet todellisuuden kanssa. Iltanuotiolla porisevien soppakattiloiden ja villien, bambumajoissa asuvien kannibaaliheimojen sijasta tapasimme ihan tavallisia ihmisiä, jotka asuivat niin kuin moni muukin. Tosin luontoa ehkä hitusen verran enemmän vielä kunnioittaen. Niin se nykyaika löytää tiensä jopa syvälle viidakon kätköihin.

Kyläyhteisön parasta antia oli ehdottomasti perinteisen yucca-leivän leipominen paikallisen emännän opissa: pääsimme itse kaivamaan kasvin juuret maasta, raastamaan ne, kuivaamaan ne ja lopulta paistamaan letun muotoiseksi leiväksi. Jonka jälkeen tuo letun näköinen leipä löysi vielä tiensä suihimme. Nam.
Loppujen lopuksi istutimme vielä uuden kasvin käyttämämme tilalle. Se on sitä elämän kiertokulkua parhaimmillaan.

Toinen kokokohta oli kylän shamaani, joka tuntui olevan ihan ässä jätkä! Mikä mieletön määrä viisautta ja tietotaitoa kätkeytyykään joidenkin ihmisten kavalkaadiin! Puhumattakaan karismasta ja läsnäolosta.

Shamanismin juuret kulkevat pitkälle ajassa taaksepäin ja ennen vanhaan lähes jokainen kylän poika janosi näiden poppamiehien oppiin. Koulutus itsessään kesti noin 30 vuotta, jonka aikana jyvät karsiutuivat akanoista. Useamman kymmenen innokkaan opiskelijan joukosta vain pari saavutti pääteaseman ja kykeni jatkamaan perimätietoa eteenpäin. Nykypäivänä tilanne alkaa valitettavasti muuttumaan myös viidakossa: siinä missä ennen janottiin tietoa luonnosta tai henkimaailmasta, vievät helppo raha ja kaupunkielämä nykyisin voiton. Ja koska shamaanien oppeja ei tallenneta kirjalliseen muotoon, ovat ne myös pikkuhiljaa vaarassa kadota. Se jos mikä on suuri menetys koko maapallolle.

Neljä päivää hurahti reissussa vallan vikkelään ja pian olikin jo aika suunnata takaisin kaupungin sykkeeseen. Takataskuun tältä reissulta jäi kuitenkin kokemuksia jos minkämoisia, puhumattakaan elämän viisauksista ja luontoon sijoittuvasta tietotaidosta. Tulipahan siellä kohdattua myös meidän kolmas suomalainenkin, joita ei hirveän usein vastaan täällä maailmalla tunnu kävelevän.

Uuden Kati-toverimme kanssa nauroimmekin useaan otteeseen, että kohdatakseen suomalaisia pitää samoilla mahdollisimman pitkälle ja keskelle ei mitään. 😀

Kiitos viidakko ja kiitos Kati. Oli mahtavaa tavata. 🙂

img_6399