#Kuukausi kumpparielämää

Reissaamisen ohella Team Palapalloa pyrkii aina tilaisuuden tullen käärimään hihansa ja toimimaan vapaaehtoisina työmyyrinä siellä, missä apua nyt ikinä satutaankaan tarvitsemaan. Tässäkin pyrimme kuitenkin noudattamaan tuttua slougania suunnittelemattoman suunnitellusta toimintamallista, eli tartumme mielellämme kaikkiin eteemme ilmaantuviin haasteisiin. Oli niistä sitten aiempaa kokemusta tai ei.

Pyrimme jatkuvasti toteuttamaan myös vanhoja unelmiamme, sekä tietysti luomaan sankoin joukoin uusia. Ja elämähän on siinä mielessä ihanan hassua, että joskus ihan randomisti vastaan tulee tilanteita, joissa on mahdollista saada monta kärpästä yhdellä iskulla. (Mainittakoon kuitenkin, että tästä sananlaskusta huolimatta emme oikeassa elämässä tue kärpästen lätkimistä.)

Ja näin kävi meille Ecuadorissa: Saimme kuulla, että Quiton lähellä sijaitseva hevostila kaipasi kovasti tehokkaita apukäsiä jokapäiväisiin puuhiinsa, aina hevostelusta perus handymän-hommiin. Vapaaehtoiset ovat itsenäiselle tilan omistajalle arvokas voimavara ja yleensä heitä löytyykin sieltä useampi kappale. Jostain kumman syystä kaikki viisi hevosteluun sitoutunutta nuorta olivat tällä kertaa jättäneet tulematta. Eivätkä muutamat edes vaivautuneet ilmoittamaan asiasta. Käytöstavat eivät todellakaan tunnu kuuluvan kaikkien repertuaariin automaattisena toimintona.

Voitte varmaan kuvitella, miltä tilaisuudelta tämä kuulostikaan pesunkestävän hevostytön korvissa! Jos samaan paikkaan voi sisällyttää sekä vuoret että hevoslauman ja vieläpä luonnon rauhan, niin sehän on taivas maan päällä. Pitkään kytenyt unelma, joka oli nyt mahdollista toteuttaa. Eihän siinä mitenkään voinut olla tarttumatta tähän tyrkyllä olevaan tarjoukseen. Näin ollen seuraava seikkailu/oppimismatka suuntautui meidän osalta Pululahuan kraateriin, hevostilalle nimeltä Green Horse Ranch.

img_5449

Sunnuntaina 30.10.2016 heitimme tuttuun tapaan rinkat olalle ja nappasimme aamuhämärissä taksin kohti Mitad del Mundoa (Middle of the world, monumenttia joka sijaitsee päiväntasaajalla), josta meidät tultaisiin noutamaan klo 10 aamulla. Ensimmäistä kertaa reissumme aikana rinkat olivat niin painavia, ettei niitä meinannut jaksaa selässä kantaa. Tulevassa määränpäässämme ei nimittäin kauppoja tulisi olemaan ja lähimpään sellaiseen olisi useamman tunnin matka. Siispä hyödynsimme Quiton kauppojen elintarviketarjontaa varsin runsaalla kädellä ja vaatteiden sijasta reput täyttyivät jos minkäsortin kuivamuonalla sekä vihanneslaadulla.

Noh.. suomalaisen säntilliselle tyylillemme uskollisena varasimme matkalle mahdollisista ruuhkista johtuen riittävästi aikaa, jotta ehtisimme käymään vielä kaupassa ennen noutoa. Eihän niitä ruuhkia tietenkään niin aikaisin vielä ollut, joten saavuimme paikan päällä jo siinä seitsemän aikoihin aamulla. Ja vain huomataksemme, että lähikaupat sekä kahvilat aukeaisivat vasta klo 9. Mikäs siinä sitten oli pojotellessa muutama tunti päiväntasaajalla.

Odotteluamme jouduttivat paikalliset katukoirat. Joita Ecuadorissa on paljon. Ja minkälaisia koiria ne ovatkaan! ❤

Niinhän siinä kävi, että yksi erityinen hurmuri varasti karvakorvineen meidän sydämet kertaheitolla. Siihen se heittäytyi jalkoihimme kuin vanha ystävä ja oli kuin olisi aina siinä ollut. Luonteeltaan sekä olemukseltaan upea kuin mikä! Voi juku.

Tässä vaiheessa ehdimmekin sitten jo miettimään montaa eri keinoa, miten saisimme tarjottua kyseiselle karvaturrille kodin, joko meiltä tai muualta. Mutta ennen kuin ehdimme tarttumaan tuumasta toimeen, kuulimme kulkukoirien pelastamisen olevan Ecuadorissa osittain laitonta toimintaa. Rahalla kaikki olisi varmasti ollut mahdollista, mutta kyytimme saapuessa jouduimme kohtaamaan sen ikävän realiteetin, ettei sillä hetkellä koiran kotiuttaminen vain ollut mitenkään mahdollista. Joten sinne hän jäi, Mitad del Mundolle. Onneksi kuitenkin kerrassaan tyytyväisen ja onnellisen koiran oloisena. Se on pääasia. ❤

Jäähyväisistä haikeina huristelimme kohti luonnonpuistoa ja kraateria, joka muutaman mutkan sekä kuoppaisen tienpätkän jäljeen siinä sitten vihdoin avautui. Suoraan silmiemme edessä. Pululahua. Paikka, jossa jokaisen tulisi joskus käydä!

Juuri sillä samaisella hetkellä tiesimme että alunperin kaavailemamme viikko ei tulisi mitenkään riittämään kyseisessä lokaatiossa (vaikkemme olleet vielä edes tavanneet hevosia). Maisemat olivat nimittäin sitä luokkaa, että näin jälkikäteenkin ajatellen ne vetävät sanattomaksi.

20161031_102740

Kurvatessamme vuorten keskellä sijaitsevan kraaterin pohjalle, olimme täysin myytyjä!

Joka puolella näkyi eläimiä, luontoa sekä tietysti niitä aivan käsittämättömän jylhiä vuoria silmien kantamattomiin. Ja kun itse hevosranchillä meitä oli vastaanottamassa iloisesti hörisevä, yli kahdenkymmenen hevosen lauma sekä läheisyyttä rakastava kultainennoutaja, Soleil, olimme varmoja että paikka olisi kuin meille tehty. Se olisi meidän kotimme seuraavan tovin.

img_5804

Green Horse Ranchin omistaja, saksalaissyntyinen Astrid osoittautui heti ensitapaamisen myötä melkoiseksi tehopakkaukseksi. Puuhaa ranchillä riittää enemmän kuin tohtii edes kuvitella ja tuo nainen tarttuu niihin kaikkiin aikailematta. Oli kyse sitten hevosista, pihatöistä, remonttihommista tai putkista, Astrid sai hommat rullaamaan. Jopa meillä oli aika ajoin vaikeuksia pysyä hänen vauhdissaan mukana.

Jo pelkästään se, että perustaa saksalaisella mentaliteetilla toimivan yrityksen täysin erilaiseen kulttuuriin ja saa sen vieläpä toimimaan mallikkaasti, on vähintäänkin hatunnoston arvoinen suoritus. Mutta se, että yksi ihminen pyörittää rautaisella ammattitaidolla yli parinkymmenen hevosen tallia ja vieläpä olosuhteissa, jotka poikkeavat täysin eurooppalaisista, onkin sitten jo aivan käsittämätön juttu. Iso kunnioitus tälle yli 20 vuoden pitkäjänteiselle työlle! Kaikki kunnia, arvostus sekä ranchin suosio ovat todellakin kovan työn tulosta ja ainakin meidän mielestämme täysin oikeaan osoitteeseen paikannettua. Puhumattakaan niistä hevosista!

Edes erään heppatytön villeimmissä unelmissa ei oltu vielä siihen mennessä kohdattu niin ystävällisiä sekä ihmisrakkaita yksilöitä, kuin mitä ranchin hevosista kuoriutui. Jopa Ilkka, jolle ei aiempaa hevoskokemusta ollut takataskuun ehtinyt vielä liiemmin kertymään, oli täysin myytyä miestä. Ei siinä ehtinyt edes hirnahtaa, kun heppatytön lisäksi ranchillä olikin pian myös yksi pesunkestävä wannabe-cowboy, joka laukkaili hevosilla kohti auringonlaskuja siinä missä muutkin. 😉

Mitä me siellä tilalla oikein käytännössä sitten teimmekään?

Päivät hevostilalla olivat pitkiä ja aika ajoin myös todella raskaita. Mutta jokaisen sekunnin arvoisia. Heräsimme aamuauringon sarastaessa hakemaan hevosia laitumelta satuloitavaksi päivän vaelluksia varten. Hoidimme ja ruokimme niitä, koulutimme nuoria varsoja ja ratsastimme. Ehtipä se Sarppa ottamaan haltuun myös vaellusoppaan homman ja ratsasteli pitkinpoikin vuorien rinteitä turistit vanavedessään.

Samaan aikaan Ilkka loihti paikalle uusia nettisivuja, korjasi aitoja, raivasi laitumia sekä auttoi muun muassa hevosten kengityksessä. Sekä tietysti kerrytti ratsastuskokemustaan kirmailemalla pitkin poikin Pululahuan aluetta uljailla ratsuilla kuin paljasjalkainen paikallinen konsanaan.:)

Iltaisin olimmekin sitten niin kuitteja, että auringon laskettua kaaduimme miltei heti sänkyyn. Ja seuraavana päivänä hommat taas jatkuivat samaa kaavaa noudattaen.

img_6276

Pululahua itsessään on luonnonsuojelualuetta, jonka asukaskunta koostuu pääosin noin neljästäkymmenestä eri maanviljelysperheestä.

Aikoinaan laaksossa on viljelty paljon perunaa, mutta ilmaston lämpenemisen myötä on jouduttu siirtymään muihin lajikkeisiin kuten maissiin ja papuihin. Päivisin lämpötila vuorten keskellä on kutakuinkin +30´c (tosin öisin taas astelukemat tippuvat helposti sinne lähemmäs +5´c) ja vaikka sääennuste lupaileekin päivittäin sateita, niin niitä laaksossa harvemmin näkee. Edes näin sadekaudella.

Jo useamman vuosikymmenen ajan paikalliset ovat hyödyntäneet hevosia jokapäiväisessä elämässään, sillä maastot ovat useimmiten niinkin vaikeakulkuisia, ettei niihin pääse muuten kuin ratsastaen. Valitettavaa on, että tämä ihastuttava perinne alkaa pikkuhiljaa muuttumaan myös tässäkin maailmankolkassa. Hevoset vaihtuvat maastosta huolimatta moottoripyöriin ja kiinnostus agrikulttuuria kohtaan vähenee opintojen sekä kaupunkielämän myötä.

Jos kaipaat omaa rauhaa, Pululahua on oikea paikka. Koskematonta lääniä riittää ja lähimpään naapuriin on matkaa useamman kilometrin verran. Ja koska käsitettä katuvalot ei laaksossa vielä hyödynnetä, voi auringonlaskun jälkeen todellakin kokea olevansa keskellä luontoa. Keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta.

Jokaisena päivänä opimme uutta, laajensimme mukavuusalueitamme ja kohtasimme uusia haasteita. Yhden homman kun sai päätökseen, niin odottamassa oli jo kymmenen muuta. Ja vaikka välillä tuntuikin ettei mikään työpanos ollut riittävä, niin jokainen hevosten kanssa vietty hetki kompensoi sen kaiken. Hetki laitumella, lauman luonnollisessa ympäristössä, riitti lataamaan omat voimavarat täysin uusiin mittasuhteisiin. Siinä hetkessä sai olla osana jotain suurempaa. Jotain todella kaunista. Ja jotain todella rauhoittavaa.

Eikä mikään ole mielestämme parempaa terapiaa kuin laukkahetki luonnon keskellä!

Se tunne, kun koet olevasi yhtä alla kiitävän hevosen kanssa. Kun maisemat sekä ympärillä avautuvat rotkot vilistävät silmissä, mutta luotat hevoseen ja meneillään olevaan hetkeen sataprosenttisesti. Ei siinä osaa pelätä mitään. Ei vaikka alla olisi puolisokea, muualta pelastettu ja vasta puoliksi koulutettu ratsu. Niissä hetkissä on taikaa.

img_5788

Niinhän siinä sitten kävi, että aiottu viikko hevostilalla venähti kuukaudeksi. Ja sen kuukauden aikana pääsimme ratsastamaan aivan uskomattomissa maastoissa. Kokemaan aivan käsittämättömän upeita hetkiä. Kasvattamaan omaa luonnetta. Olemaan osa rakastettavaa laumaa ja tutustumaan siihen kuuluviin, mitä erilaisimpiin persooniin aina varsoista vanhuksiin. Perfektionistiselle työholistille tämä oli myös suuri oppimismatka armollisuuteen itseään kohtaan.

Kaikki nämä sekä monet muut kokemukset ovat takuuvarmasti sellaisia, jotka pysyvät muistoissa loppuelämän. Kun vie itsensä välillä äärirajoille, kohtaa monesti myös uusia puolia itsestään. Oppii näkemään itsensä ja osaamisensa täysin uudessa valossa.

Pidempäänkin olisimme viihtyneet. Ehdottomasti. Mutta toistaiseksi meitä odottavat vielä uudet kokemukset ja seikkailut.

Hurjan kiitollisia ja onnellisia olemme kuitenkin tästä kokemuksesta. Se kasvatti, opetti ja ihastutti. Kiitos Astrid ja Albrecht. Kiitos Soleil. Kiitos Bilbo, Frodo, Eldrond, Gimli, Scarlet, Elanor, Atrellu, Gloin, Sméagol, Pippin, Jamal, Balin, Avalon, Galadriel, Eomer, Eowyn, Sinchi, Grima, Sam, Isildur, Acuarela, Mithril, Arwen, Boromir sekä Azabache.

Kiitos Green Horse Ranch ja Pululahua. ❤

Menkää ihmeessä ihmiset itse kokemaan ja näkemään tämä paikka. Jos vain Ecuadorissa ikinä pyöritte.