#Uutta oppimassa

Nakuru

Keskiviikkona 31.8 nakkasimme taas rinkat selkään ja suuntasimme kulkumme kohti uusia tuulia. Nämä tuulet toisivat mukanaan paljon matkustamista ja vieläpä useilla eri menopeleillä kuten autoilla, matatuilla, busseilla, moottoripyörillä sekä myös apostolin kyydillä. Mutta sitä emme vielä tässä vaiheessa tienneet. Eikä tarvinnutkaan tietää. Pääasia, että oltiin taas tien päällä. Ja suhtkoht hyvinvoivina.

Lake Naivashan leirielämä oli ilmeisesti jättänyt tuoksahduksensa meihin, sillä siirtyminen järveltä kaupunkiin sujui avolava-auton perässä istuen. Tien poskesta napattu kyyti oli kuitenkin tervetullut kokemus ja ystävällisen kuljettajan avulla oikea kulkupeli kohti Nakuruakin löytyi vikkelästi.

Ei muuta kuin matatu alle ja menoksi. Kustannus tälle parin tunnin siirtymälle oli kahden euron luokkaa, josta tämmöiset budjettimatkailijat olivat enemmän kuin mielissään. 🙂

Nakurusta löysimme näppärästi hotellin, joka Google Mapsin mukaan oli ihan kivenheiton päässä. Noh.. tiedä häntä. Kivenheitto taitaa olla suhteellinen käsite. Toiset ilmeisesti viskelevät niitä kiviä pidemmälle kuin toiset ja varsinkin, kun osoitteet eivät ole ihan niin justiinsa kohdillaan.

Loppusaldona oli muutaman kilometrin kävelymatka porottavassa auringonpaisteessa. Pitkälle oli siis kivi lentänyt.

Hotelli oli kuitenkin siisti ja palvelu hyvää. Puhumattakaan lämpimästä suihkusta ja pehmoisesta sängystä, jotka olivat enemmän kuin tervetullutta vaihtelua. Tästä syystä olimmekin valmiita maksamaan makuusijasta vähän enemmän, joka tässä tapauksessa tarkoitti aamupaloineen 50 euroa/yö. Mutta kyllä siellä uni maittoikin.

Toisena Nakuru-päivänämme kohtasimme suomen kontaktien kautta löydetyn, karismaattisen pariskunnan Anthonyn ja Maureenin, jotka ystävällisesti kutsuivat meidät kotiinsa illalliselle. Sovimme tärkyt keskustaan klo 19.00, josta he nappaisivat meidät kyytiinsä.

Niin.
Suomalaisittain menimme tapaamispaikalle tietysti into piukeina ja hyvissä ajoin, eli noin klo 18.30. Afrikkalaisittain he taas tulivat hieman jälkikäteen eli noin klo 20.00. Polepole.

Mutta ehdimmepä seuraamaan Nakurun iltaelämää siinä tovin jos toisenkin. Harvoin olimme nimittäin olleet enää pimeän aikaan liikenteessä. 🙂

Illallinen oli oikein mainio ja ruoka maukasta. Turinoinnin sekä syömisen ohella pääsimme myös tutustumaan isäntäväen tyttäriin, jotka olivat kerrassaan hurmaavia nuoria neitokaisia. Toinen heistä haaveili tanssijan urasta ja toinen taas vaatimattomasti halusi tulla isona presidentiksi. Pikku juttu.

Lämpimät kiitokset huolenpidosta tälle suurella sydämellä varustetulle perheelle. Tunsimme olomme oikein kotoisaksi ja tervetulleiksi. Ja juuri sopivan täydellä vatsalla oli mukavaa mennä nukkumaan siihen pehmoiseen, lämpimään sänkyyn. 🙂


Kisumua ristiin rastiin

Perjantaina 2.9 matka jatkui kohti Kisumua, joka sijaitsee muutaman tunnin ajomatkan päästä Nakurusta. Tarkalleen kolmen tunnin päässä. Tai niin meille ainakin sanottiin.

Mutta. Polepole. African time. Luvattu 3h on tietysti aina suhteellista.

Meillä se kesti kaikenkaikkiaan 7h. Tosin alussa odottelimme matatun täyttymista kaksi ja puoli tuntia (ja alunperin täyttymisen arvioaika oli maksimissaan tunti).

Joten itse matka-aikaa kuoppaisia ja vuoristomaisemalla varustettuja teitä pitkin kului neljä ja puoli tuntia. Ja lippu kustansi sen kuusi euroa. Mutta perille päästiin ja Kisumu otti meidät vastaan kuumasti syleillen. Lämpötilaero Nakuruun oli todellakin huomattava. Mutta aah, hellettä olikin tässä jo odotettu. ❤

Kisumussa majapaikkana toimi Nairobissa kohtaamamme hollantilaisherra-Bobin suosittelema majatalo, joka maksoi aamupaloineen noin 34 euroa yöltä. Ja tämä samainen hollantilaisherra nappasikin meidät seuraavana päivänä mukaan semmoiseen seikkailuun, ettei ihan heti tule toista moista.

Bob pyörittää organisaatiota, joka tukee kenialaisia pienyrittäjiä ja antaa heille käytännön tason yrittäjyysoppia. Käytännössä he kouluttavat paikallisia toimimaan järjestelmällisemmin sekä pitkäjänteisemmin, sekä huolehtivat ettei koko toiminta ole vaarassa kaatua heti ensimmäiseen vastoinkäymiseen.

Organisaatio myöntää yrittäjille myös pieniä lainoja, joiden avulla he saavat toimintansa vauhtiin. Lainaa ei kuitenkaan jätetä siihen, vaan koulutuksen jälkeen he käyvät säännöllisin väliajoin seuraamassa miten hommat ovat lähteneet sujumaan.

Ja me saimme iloksemme lähteä mukaan tälläiselle tarkastuskierrokselle!

Lauantaiaamuna klo 6.00 istuimmekin siis auton kyydissä ja huristelimme kohti Mbitan aluetta. Määränpäässä matka ei kuitenkaan päättynyt vielä siihen, vaan vaihdoimme menopeleiksi moottoripyörät, joilla hurautimme ensimmäiseen kohteeseen Rusinga-saarelle.

Päivän aikana kohtasimme muun muassa kanafarmarin, kalastajan, aasin kasvattajan, veneen rakentajan sekä kyläkauppiaan, joista kaikki olivat saaneet yrityksensä puhkeamaan kukkaan juurikin tuon saamansa koulutuksen ja lainan avulla. Samalla pääsimme kurkistamaan paikallisiin kyliin sekä koteihin, joissa meidät otettiin avosylin ja hymyillen vastaan.

Maisematkaan eivät olleet ihan siitä huonoimmasta päästä: koko päivä tuli nimittäin huristeltua pitkin poikin Lake Victorian rannikkoa. Kyllä siinä riitti ihailtavaa. Kertakaikkisesti. Olipahan päivä.

Bobin tekemä työ Keniassa on kerrassaan nerokasta. Ja se selkeästi kantaa hedelmää.

Oli ilo huomata, kuinka paikallisia pyritään jatkuvasti kouluttamaan niin, että toiminta jatkuisi vaikkei meitä länkkäreitä olisikaan siellä jeesailemassa.

Ja kaikki nämä kohtaamamme ihmiset vaikuttivat enemmän kuin kiitollisilta saamastaan mahdollisuudesta. Ja he siirtävät kaiken tiedon myös eteenpäin seuraaville. Amazing.

Kisumussa ehdimme myös tutustumaan uuteen orpokotiin, New life home trustiin, joka ottaa suojiinsa enimmäkseen vauvoja.

Apukädet ovat näiden vaahtosammuttimien kanssa siis enemmän kuin tervetulleita (varsinkin viikonloppuisin, jolloin esim. ulkomaalaiset työharjoittelijat ovat vapaalla), joten vietimme päivän siellä syöttämässä ja sylittelemässä alle vuoden ikäisiä söpöläisiä.

Terveisiä vaan kaikille pienten lasten vanhemmille, että kyllä taas arvostus heitä kohtaan nousi!

Melkoinen työmäärä seuraa näiden palleroiden mukana: yhden kun saat syötettyä, niin seuraava on jo jonossa.  Ja vielä kun jokainen lusikallinen syötetään ainakin kolmeen kertaan ennenkuin se vihdoin on siellä suussa (eikä esimerkiksi paidan kauluksessa tai seinässä), niin hiphei.

Yritäppä siinä sitten hoitaa hommat mahdollisimman siististi ja sutjakkaasti. Ja vielä niin, että sekä lapselle että aikuiselle jää siitä hyvä mieli. On se vaan todellista osaamisen kulttuuria.

Illan tullen kaikki päivän työ kuitenkin kulminoitui siihen hetkeen, kun viimeinenkin lapsukainen nukahti syliin. Ja yht´äkkiä ei ollut enää kiire minnekkään. Kontrastina päivän kuhinaan ympärillä olikin nyt hiljaista. Ainoa ääni oli se pieni, tuhiseva nyytti siinä omaa kaulakuoppaa vasten.

Pakko myöntää, että siinä vaiheessa joutui terästäytymään oikein urakalla, ettei pakannut sitä rakkauspakkausta paidan alle ja ottanut mukaansa. ❤


Kakamega rainforest

Maanantaina kurvasimme matatulla kohti Kakamegaa ja siellä sijaitsevaa sademetsää.

Kakamega rainforestista löytyy kaksi eri ylläpitäjää, joiden kautta voi hakeutua metsän uumeniin: Kakamega forest KWS sekä Isecheno forest.

Itse hyödynsimme budjettimatkailuun sopivaa Isechenoa, joka hinta-laatu-suhteeltaan tarjosi meille kaiken tarvittavan: teltan, kuplivalla naurulla varustetun upean oppaan, patikoinnin sademetsässä sekä auringonlaskun sen yläpuolella.

Ja kyllä. Luonto on ihmeellinen. Satuimme olemaan ainoat turistit koko alueella, joten voitte vain kuvitella miltä tuntuu kohdata metsän äänet kaikessa hiljaisuudessa.

Kakamegan sademetsä todellakin näytti meille koko upeutensa kertaheitolla. Pääsimme nauttimaan niin ukonilmasta, helleaallosta kuin myös lukuisista eri kasvi- ja eläinlajikkeista.

Päiväsaikaan perhosten väriloisto oli kuin suoraan satukirjoista ja pimeän laskeuduttua se vaihtui satoihin tulikärpäsiin, jotka liitelivät ristiin rastiin ilmassa.

Samaan aikaan mukana kulki opas, joka esitteli meille lähestulkoon jokaisen kasvin ja eläimen sekä niiden vahvuudet. Ja tämän oppaan, Davidin, ilo oli niin vilpitöntä ja aitoa, että se siivitti meidät nälästä huolimatta kukkulan laelle ihailemaan laskevaa aurinkoa.

Jälleen kerran hetki vei meidät mennessään. Alla avautuva sademetsä. Sen äänet. Hengitys. Väriloisto, joka on kuin suoraan maalauksesta. Eikä ihmisiä mailla halmeilla. ❤

Kaiken tämän jälkeen Davidilla oli tietysti vielä yksi ässä hihassa ennen kotimatkaa: kukkulan uumenissa sijaitseva lepakkoluola. Ja todellinen Batcave se olikin!

Perhosen siiveniskujen keveys ympärillämme muuttui satapäisen lepakkolauman hallittuun sinkoiluun luolan pimeydessä. Se jos mikä sai tuntemaan itsensä taas supersankarilliseksi.

Paluu leirille tapahtui pilkkopimeässä metsässä, valonlähteenämme vain kuun kajastus sekä tähtien tuike. Unohtamatta niitä satukirjojen sivuilta karanneita tulikärpäsiä.

Joten kun päivän päätteeksi viimein kömmimme telttaamme keskellä sademetsää, voitte olla varmoja että nämä kaksi pohjoisen turistia olivat enemmän kuin puulla päähän lyötyjä kaikesta kokemastaan.

Luonto. ❤

”Metsä on kirjasto. Lainaan sen huokaukset, linnunlaulun, tuoksujen ja värien paletin, mikään ei vähene.”
 -Arto Seppälä