#Lapsissa on tulevaisuus

Sunnuntaina 14.8 valjastimme tutun ja turvallisen Uberin käyttöömme ja suuntasimme Nairobin keskustasta kapungin toiselle laidalle, Kasaranin alueelle.
Luvassa oli myös reissun ensimmäiset jäähyväiset Manyatta Backpackersin porukalle, josta oli ehtinyt muodostumaan meille jo melko tiivis kotiympäristö. Mutta näillä mennään ja nokka kohti uusia seikkailuja.

Kasaranissa majoittauduimme St. Francis Guesthouseen, joka on ystävällisillä sisarilla ja henkilökunnalla varustettu, katolilaisen kirkon ja sairaalan yhteydessä toimiva majatalo. Ja mitkä puitteet heiltä löytyykään! Suorastaan keidas keskellä sykkivää ja meluisaa kaupunkia.

Heti kun porteista astutaan sisäpihalle, niin kaupungin äänet vaimenevat ja ympärillä on puutarhaa, pienviljelmiä, maatilan eläimiä ja lintuja jos minkämoisia. Ja koska moni ei vielä tästä paikasta tiedä, niin hyvinkin rauhassa saa niiden muurien sisällä oleilla. Katsotaan mikä on tämän kirjoituksen jälkeen tilanne. 😉

Eikä hintakaan ole paha. Runsaan aamiaisen ja illallisen kanssa yö kustantaa noin 17,5 euroa / nenä. Ja voimme kertoa, että ruokaa on enemmän kuin jaksaisi syödä!

Maananantaina siirryimme täysin vatsoin ja hyvin levänneinä muutaman kilometrin päähän Maji Mazuri Children Centeriin, jossa aloitimme parin viikon vapaaehtoistyöjakson erityistarpeita omaavien lapsien parissa.

Ja seuraavan parin viikon aikana saimme todellakin huomata, kuinka erityisiä nuo hurmaavat lapsoset oikeasti ovatkaan. ❤

Arkena Maji Mazuri tarjoaa katon pään päälle noin viidellekymmenelle lapselle, joista osa on orpoja ja osa taas liikunnallisesti ja/tai mentaalisesti erityishuomiota tarvitsevia. Mutta näin loma-aikana paikalla olivat vain ne, kenellä ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Loma-aika mahdollisti sen, että pääsimme todellakin viettämään aikaa henkilökohtaisesti lähestulkoon kaikkien kanssa ja tutustumaan heidän tarpeisiinsa sekä vahvuuksiinsa paremmmin.

”Työvuoromme” alkoi aamuisin noin klo 9.00 ja joka ikinen päivä meidät toivotettiin tervetulleiksi hymyillä, halauksilla, riemulla ja tervehdyksillä. Oli aamu siihen asti ollut sitten minkälainen tahansa, niin voitte olla varmoja ettei näiden kohtaamisien jälkeen enää kenkä jalkaa paljoa puristanut. Kuinka sitä voikaan ihminen tuntea itsensä niin tervetulleeksi. ❤

Tervehdyskierroksen jälkeen autoimme aamupalan tarjoilemisessa sekä syöttämisessä ja hoidimme tiskausvuoron. Tiskiä ehtikin aina kertymään aamua varten reippaalla kädellä ja hyvin saatiin tunti jos toinenkin näissä aamutohinoissa kulumaan. 🙂

Tiskauksen jälkeen vietimme aikaa lasten kanssa ja puuhastelimme leikkimisen, opiskelun ja esimerkiksi tanssin parissa. Sekä pidimme kädestä kiinni. Istuimme vierekkäin. Halailimme. Opiskelimme swahilia. Ja ihan vain olimme.

Kuten meidän reissunkin suhteen, päivät kulkivat hyvin vahvasti hetkessä eläen ja katsoimme tilanne kerrallaan mikä oli milloinkin parasta aktiviteettia ja kenelle. Normaaliarjessa lasten ja henkilökunnan päivät ovat hyvinkin strukturoituja ja kulkevat hirveällä vauhdilla eteenpäin. Mutta näin loma-ajalla tämä arki oli ihan jotain muuta.

Puolilta päivin oli lounaan valmistuksen vuoro, jossa tietty yritimme parhaamme mukaan auttaa. Melko nopeasti tosin huomasimme, ettei keittiötyöskentely niissä olosuhteissa ollut ehkä se meidän valttikortti. Squmawikiä leikatessa pilkoimme enemmänkin omia sormiamme kuin pinaattia, mutta ainakin keittiön väellä oli monet kerrat hauskaa meidän kustannuksella. 😀

 

Ruuan tarjoilemisessa sekä syöttämisessä olimmekin sitten pienen opiskelun jälkeen enemmän elementissämme. Ja sen ohella pyrimme olemaan jokapaikan höylinä siellä, missä ikinä apua sitten tarvittiinkaan.

Päivän puuhastelujen jälkeen kotimatkat menivät melkoisen nuutuneissa, mutta hyvin onnellisissa olotiloissa. Ja joka ikinen ilta omaan sänkyyn kaatui väsyneenä, mutta sitäkin kiitollisempana. Kiitollisena siitä, että sai olla osana kaikkien näiden ihmisten elämässä ainakin tämän hetken. ❤

Ei varmasti tarvitse sen suuremmin selitellä, kuinka upeaa työtä Maji Mazurissa näytetään tekevän. Henkilökuntaa ja resursseja on vähän, kiire on kova ja lapsia paljon. Mutta silti jokainen päivä onnistutaan selviytymään mallikkaasti sillä mitä milläkin hetkellä sattuu olemaan. Tavarat ovat todellisessa hyötykäytössä ja puutetta on vähän siitä sun tästä. Mutta kertaakaan emme kuulleet kenenkään valittavan kohtaloaan. Ja vaikka puutetta on, niin kaikille pyritään antamaan mahdollisimman tasapuolisesti kaikkea. Myös meille. Ihan käsittämätöntä!

Toki Maji Mazuri on johtajansa ansiosta hyvin aktiivinen lastenkoti, joka saa apua ja tukea monelta eri yksityiseltä taholta kuten urheiluseuroilta. Mutta tapa, jolla he toimintaansa pyörittävät, on aivan sanoinkuvailemattoman hienoa.

Koti- ja kouluaskareet tehdään yhteistyössä. Jokainen lapsi osallistuu niihin oman kapasiteettinsa mukaan. Ja jokaista heistä kannustetaan itsenäiseen, omatoimiseen elämään.

Jos jollain ei jalat toimi, niin toinen toimii tälle raajoina. Jos maailman jäsentely tuottaa hieman hankaluuksia jollekulle, niin toinen on siinä kärsivällisesti läsnä auttamassa parhaansa mukaan. Ja jos pyörätuolipotilaalle iskee epilepsia-kohtaus päälle, pahasti traumatisoitunut nuorukainen on siinä läsnä pitämässä hänestä huolta.

Ei näitä kokemuksia voi oikein sanoin kuvailla. Ne ovat jotain niin uniikkeja ja vilpittömiä, ettei niihin ihan jokapäiväisessä elämässä pääse törmäämään. Ainakaan me emme ole päässeet.

Ja sitten ne tarinat…Noiden parin viikon aikana kuulimme melkoisia selviytymistarinoita. Tarinoita, joissa lähtökohdat elämälle eivät ole ehkä olleet ne suotuisimmat, mutta jotka ajan mittaan ovat ottaneet positiivisemman suunnan alleen.

On rajua kuulla, kuinka lapsia hylätään matatuihin (paikallinen bussi) tai kaduille ja vain sen takia, etteivät he ole sellaisia mitä odotettiin. Koska he ovat erilaisia. Tai kuinka joku on pahoinpidelty muistisairaaksi asti tai traumatisoitu niin pahasti, ettei puheentuotanto enää kuulu normaaliarkeen.

Siitä huolimatta nämä lapset jaksavat unelmoida. Ja opiskella. He haluavat lääkäreiksi, opettajiksi, lentäjiksi, biologeiksi ja laulajiksi. Tai he haluavat perustaa lastenkodin, jotta voivat laittaa hyvän kiertämään. He aidosti välittävät siitä, mitä ympärillä tapahtuu.

Toki joukossa on myös paljon vanhempia, jotka tuovat lapsensa hoitoon koska omat resurssit eivät siihen riitä. Ja se on ymmärrettävää. Ja sitä varten Maji Mazuri on olemassa. Suurella sydämmellä. Ja niiden seinien sisällä he tuntuvat tekevän pieniä ihmeitä. Joka päivä.

Maji Mazurin ohella kävimme tutustumassa myös toiseen paikalliseen lastenkotiin (Zion Children Home Kasarani), johon satuimme yhtenä kauniina päivänä vain kirjaimellisesti kävelemään sisään. Voitte kuvitella minkälainen kuhina paikassa alkoi, kun kaksi valkonaamaa asteli muina hemmoina portista sisään.

Varsinkin kun suurin osa lapsista ei ollut ulkomaalaisia koskaan nähneetkään saati sitten heittämään yläfemmoja! Seuraavat tunnit hurahtivatkin tanssiesitysten, kysymystulvien, laulun ja leikkien parissa. Ja voi sitä riemun, ilon ja naurun määrää! ❤

Jälleen kerran oli upeaa huomata, kuinka lastenkodin perustajat (kenialainen pariskunta) oli saanut koko toiminnan pyörimään lasten itsensä ehdoilla. Jokaisella lapsella oli oma tonttinsa, josta piti huolehtia. Ja samaan aikaan kun opitaan ottamaan vastuuta itsestä ja kanssaeläjistä, saadaan kilokaupalla vastarakkautta ja huolenpitoa toisilta. Ja vaikka tilaa ei ollut juuri nimeksikään, niin nämä 60 lasta elävät siellä yhtenä isona, upeana perheenä. Niin myötä- kuin vastamäessä.

Ja lastenkodin taustatarinan kuultuamme emme voineet muuta kuin nostaa hattua perustajapariskunnan sitkeydelle. Sanonta tyhjästä on paha nyhjäistä ei näytä todellakaan kuuluvan heidän sanavarastoonsa, sillä he ovat aloittaneet toimintansa täysin tyhjästä. Kahteen kertaan.
Aluksi Zion toimi slummeissa, josta he joutuivat pakenemaan vuonna 2007-2008 riehuneita väkivaltaisuuksia. Jäljelle kodista jäivät vain rauniot ja kaikki mitä heillä joskus oli ollut varastettiin.

Uusi toiminta aloitettiin tuttuun tapaan tyhjästä nyhjäisemällä ja toiminta siirtyi Kasaranin alueelle. Jossa se jatkaa toimintaansa edelleen. Helppoa se ei varmasti ole ollut, mutta sitäkin antoisampaa.

Nämä hurmaavat lapset aina sieltä 3-vuotiasta 20-vuotiaisiin ilahduttivat päiviämme useammankin kuin kerran. Ja jokaisella kerralla sydämemme olivat sulaa vahaa. Jälleen kerran.

Vapaaehtoisen jokapaikanhöyläilyn ohella tutustuimme myös lähikujian lapsiin. Hypimme hyppynarua, heittelimme yläfemmoja, juttelimme ja nauroimme. Kohtasimme uusia ja vanhoja tuttavuuksia.

Istuimme myös järkyttävissä ruuhkissa (niihin verrattuina Suomen ruuhkat eivät ole ruuhkia nähneetkään) ja pompimme vesisateessa keskellä öisiä slummeja. Mutta tässä sitä vielä ollaan. Kiitollisina ja monta kokemusta rikkaampina.

Ja kuten voi huomata, näitä kokemuksia on hankala kiteyttää lyhyesti ja ytimekkäästi. Ainakaan vielä toistaiseksi. Olemme oppineet, tunteneet ja kokeneet lähiaikoina niin paljon, ettei nämä pienet päät osaa ihan kaikkea vielä jäsennellä. Jos koskaan osaavatkaan. Mutta kaikki tämä laittaa ajattelemaan. Väkisinkin. Sitä kuinka onnekkaita me olemmekaan.

Onnekkaita siksi, että saamme kokea kaikkia näitä tunteiden kirjoja ja asioita. Ja onnekkaita siksi, että meidän ympärillämme on suunnattoman upeita ihmisiä! Meidän ihanat ystävät ja perheenjäsenet halusivat kantaa kortensa kekoon jokapaikanhöyläilyymme ja sen avulla pääsimme tukemaan näiden lapsien kehitystä pienen avustuksen turvin. Viimeisenä työpäivänämme päälle sata lasta saivat maistiaisen siitä, mitä jokaisen lapsen elämään tulisi kuulua.

Molemmat lastenkodit saivat osakseen uusia pelejä, leluja, ruokaa sekä opiskelu- ja keittiötarvikkeita. Ilman, että kukaan niitä pyysi.

Nöyrin ja vilpittömin kiitos avustukseen osallistuneille. You rock ❤